Jyväskylään oli koottu mielenkiintoinen seminaaripaketti oppimisesta ja tulevaisuudesta hankeasioita pyörittävälle opetusalan henkilöstölle. Mukana oli niin opettajia, rehtoreita, suunnittelijoita, koulutoimenjohtajia, sivistysjohtajia ja vapaan sivitystyön ammattilaisia. Yliopiston tietotekniikan laitoksen henkilökunta oli myös hyvin edustettuna. Tällaisesta joukosta muotoutui mukava sekametelisoppa, josta jokainen osallistuja pystyi poimimaan omat sattumansa. Sattumia poimittiin työpajoissa, tai workshopeissa, joiksi ne oli jostain kumman syystä nimetty. Suomen kieli oli muutenkin paikoin unohdettu: asiantuntijakeskustelusta oli tehty talk show.

Opetus on aina ihmisen kohtaamista

Omat sattumani seminaarin soppatarjonnasta olivat mm. Oppijat-hankkeen työpajat ja erityisesti hankkeessa mukana olevat ihmiset. Seminaaripuhujista Jyväskylän yliopistossa innovaatioprofessorina työskentelevä Antti Hautamäki puhui järkeviä. Hänen viestinsä oli, että kouluissa pitäisi unohtaa teknologiapainotteisuus ja keskittyä oppimiseen. Oppilaissa virtaava spontaani energia tulisi saada mukaan oppimisprosessiin ja yhdessä tekemistä pitäisi vahvistaa. Tähän yhdessä tekemiseen osallistuvat niin opettajat kuin oppilaat.

Oppiminen on kivuliasta

Samaa ”me opimme”-henkeä liputti Tiimiakatemian päävalmentaja, opetusneuvos Johannes Partanen. Hänen puheenvuorossaan korostui dialogin merkitys kaikkien oppimisprosessiin osallistuvien välillä. Lapsen pitää saada kehittää omia vahvuuksiaan ja häntä on tuettava hyppäämään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Oppiminen voi siis olla kivuliasta, mutta heittäytyminen ja rohkeus palvelevat oppimista.

Jyväskylä yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtaja Jouni Välijärvi oli kolmas mies, jonka sanoissa oli rakkautta oppimista kohtaan. Hän muistutti Hautamäen tavoin meitä seminaarilaisia, että teknologia on vain väline, tärkeintä opetuksessa on inhimillinen vuorovaikutus.

Nuorten ääni esiin

Seminaarissa kuultiin nuorten ääntä, kun alueen lukiolaisista koottu kommentaattoriryhmä pääsi ääneen. Nuorilla on näkemystä, ja he ovat oman alansa eli oppimisen ja opetuksen asiantuntijoita. Napakat, terävät ja älykkäät mielipiteet avasivat varmasti monen osallistujan silmät, korvat ja sydämet ymmärtämään, että oppilailla olisi paljon annettavaa koulumaailman kehittämiseen.

Kohti tulevaisuutta ja sen yli
Pienet askeleet vievät kohti mullistavaa tulevaisuutta, joten kokeilemalla erilaisia pedagogisia tapoja totuttujen sijaan, opettamalla ilmiöitä aineiden sijaan, nivomalla oppilaan arki kouluun, kehittämällä oppilaan ja opettajan välistä luottamussuhdetta ja pitämällä yllä oppimisen intoa, sinne koulun ja oppimisen tulevaisuuteen ehkä päästään nopeammin kuin tajuammekaan.

Kaikkeahan me emme tajuakaan, sen osoitti Ville Venäläinen, SOMY-hankkeen koordinaattori, joka esitteli ajatuksia ajatusten telepaattisesta siirtämisestä, niin sanotusta hiljaisesta puheesta (silent talk), ja ihmisen ja koneen linkittämisestä toisiinsa, sekä tulevaisuuden kyborgi-ihmisestä, joka hallitsee kolmiulotteisuuden sijaan kuusi-seitsemän ulottuvuutta. Oppimisen tulevaisuus on siis juuri sellainen kuin me haluamme ja tai uskallamme.

Viimeiset sattumat

Henna Virkkunen lupasi videoviestissään lisää panostusta opettajien ja opettajiksi kouluttautuvien tietotekniikkataitojen koulutukseen. Sille lienee tarvetta, sillä ensimmäiset kokeilut tvt-tekniikan käytöstä ylioppilaskirjoituksissa on suunniteltu vuodelle 2014.v

Tuuli Kaskinen ja Olli Alanen Demos Helsingistä tarjoilivat vielä viimeiset maistiaiset ja ajatusten herättelijät koululaitoksestamme, joka opettaa lukemaan, kirjoittamaan, noudattamaan aikatauluja ja tottelemaan sääntöjä. Koululaitoksesta, joka opettaa demokratiaa vaikka onkin itse hyvin epädemokraattinen. Voiko siten siis oppia todellista demokratiaa? Kaskinen ja Alanen korostivat, että demokratia ja yhdessä tekeminen on hauskaa, helppoa ja se lisää onnellisuutta. Heidän mukaansa tämän päivän nuoret tekevät jo nyt asioita yhdessä ja jakavat niitä toistensa kanssa, mutta koulun ulkopuolisessa maailmassa. Sama tekemisen ja jakamisen palo pitäisi saada mukaan kouluoppimiseen innostavammalla ja inspiroivammalla pedagogiikalla.

Milloin se tulevaisuus sitten on?

Seminaarin nimi oli ”Tulevaisuus haastaa oppimisen”, mutta enimmäkseen kahden päivän aikana pohdittiin oppimista. Seminaarin koordinaattorina ja juontajana toiminut Kerttu Pylvänäinen kysyi viimeisenä päivänä, että: ”Milloin se tulevaisuus oikein on. Onko se minuutin päästä vai onko se ensi viikolla, tuleeko tulevaisuus kuukauden päästä vai vasta ensi vuonna? ”. Ilmaan heitetty kysymys jäi vaille pohdintaa.

Olisiko siis kuitenkin niin, ettei se olekaan tulevaisuus, joka sen oppimisen haastaa, vaan ihan jokapäiväinen arki kouluissa ja kunkin opettajan ja oppilaan omassa luokkahuoneessa tai verkkoympäristössä.

Anni