anita_rubin

Neljästi nieleskeltyä

Minua askarruttaa neljä asiaa, murros ja muutos, individualisaation ja yhteisöllisyyden ristiriita, syyllistyminen ja syyllistäminen sekä elämyksellisyys. Nämä ilmiöt ovat haasteina osa sitä todellisuutta, jossa oppiminen ja etäopppiminen tapahtuu. Tulevaisuudentutkimukseen hurahtaneena sosiologina minä lähden katsomaan yhteiskuntaa kokonaisuutena, jossa erilaiset instituutiot ja toimintamuodot – myös etäoppiminen – toimivat. Nyt tämä yhteiskunta, siis toimintaympäristö, on muuttumassa ja siinä tapahtuu erilaisia ilmiöitä, joihin näiden instituutioiden ja toiminnan muotojen on joko sopeuduttava tai ne murtuvat.

Näkyykö, toteutuuko nuorten elämässä jo nyt se, mikä tapahtuu kaikille ja kaikessa murroksen jälkeen? Uskoisin, että nyt näkyy ehkä suunta, mutta ei kokonaisuus. Minulla on semmoinen kumma kuva tai käsitys, että emme me vielä ole niin lähellä, että voitaisiin päätellä jotain murroksen jälkeisestä ajasta. Ainoastaan voidaan päätellä jotain siitä, mitä se ei ole. Minulla on koko ajan sellainen kutina, että kohta tapahtuu jotain voimakasta, suurta. Se ei ole tapahtunut vielä, tai en sitä ainakaan tiedä vielä. Jotenkin esimerkiksi Ray Kurzweilin & co. ajatukset ihmisen uudesta käyttöjärjestelmästä koneeseen yhdistettynä voisivat ehkä olla sitä, tai sitten jokin biokone, siis fysiikkaa ja kemiaa yhteen soveltava ja nivova, mutta ihmisestä irrallinen konesovellus, who knows. Tai sitten se on jotain ihan muuta. Minusta tuntuu (enkä pysty sitä mitenkään tieteellisesti todentamaan, intuitiivisesti pelkästään), että me emme kerta kaikkiaan vielä ihan ole siellä. Että murros ei ole vielä päättymässä. Ja että sitten kun se päättyy, se voi tapahtua nopeasti.

Niin että nyt tehtävät päätökset, sovellukset, ratkaisut – myös oppimisen kentällä – juontuvat murroksen epätäydellisestä maailmantarinasta, ja siitä, että on pyrittävä selviytymään ja voimaantumaan (ja voimaannuttamaan) itseämme ja toinen toisiamme siinä, että tämä maailmantarina saataisiin nyt kerrottua kunnolla, niin yksittäisen ihmisen kohdalla kuin yhteisöissä ja yhteiskunnissa.

Toiseksi, kun ajatellaan sitten vaikkapa oppimateriaalien tuottamista, mielenkiintoista olisi pohdiskella, miten yhteistuottamisen idea sopii ilmiönä ja toimintamuotona yhteen yhteiskunnassa ja arjessa edelleen voimistuvan individualisaation kanssa. Samalla tapahtuu – ainakin Euroopassa – toinen, eurooppalaiseen perinteeseen vahvasti nojaava prosessi, tämä mitä jotkut kutsuvat uusyhteisöllistymiseksi, vaikka itse en tuosta termistä pidä yhtään. Kollektiivisubjekti on paljon mukavampi ja parempi eikä ehkä kanna sellaista normatiivista taakkaa mukanaan kuin uusyhteisöllistyminen, ainakaan vielä.

Se mikä minua tässä sosiologina kiehtoo on näiden elementtien sisäinen ristiriitaisuus. Onko se vain näennäistä, siis olisiko pystyttävä katsomaan systeemisesti jostain ylempää, isommasta ”megatrendiasetelmasta” (=toinen käsite, johon en tyydy ihan sellaisenaan), jolloin yhteisöllisyyden ja yksilöllistymisen vastakkaisten prosessien yhteinen kokonaissuunta voisi näyttäytyä paremmin? Mikä tämä kokonaissuunta erityisesti oppimisen näkökulmasta sitten voisi olla? On jotenkin liian helppoa sanoa, että se on tämä tietoyhteiskunta tai globalisaatio tai taloudellinen yhdentyminen tai luovuuden esiinnousu. Tietenkin on, mutta kun ne eivät ole mitään monoliittiin hakattuja, pysyviä ja muuttumattomia määreitä, vaan nekin vain kuvaavat jotain muuta suhteessa siihen asiaan, josta kulloinkin halutaan selvää ottaa. Tätä kautta murroksen jälkeistä aikaa nimittävä ilmiö tai asia tai kokonaisuus ei vielä aukea, ainakaan minulle.

Kolmas asia, joka askarruttaa, on syyllistäminen ja syyllistyminen. Kun nuoria katsoo ja kuuntelee, sattuu sydämeen, kun he kantavat niin suurta painolastia vielä kapeilla hartioilla maapallon tilasta, ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä, sorretuista lähimmäisistä, sodista, epäoikeudenmukaisuudesta, eläimistä. Sinänsä hyvä on tietenkin se, että tiedostamisen aste on näin korkea – jokin on mennyt perille ja sisäistetty. Mutta entä kun samalla myös nuorten masennusluvut kohoavat, pään sekoittaminen lisääntyy ja paha olo kasvaa? Siihen ei tarvittaisi enää yhtään taakkoja lisää, ja maailmantuska on nuorella ihmisellä jo luonnostaan valtava, kun ihminen siirtyy vauvaiän itsekkyydestä lapsen itsekeskeisyyden kautta kokemaan maailman myös muiden näkökulmasta ja huomaamaan oman todellisen asemansa siinä. Omista tutkimuksistani, mutta myös myöhemmistä tutkimuksista nousee kuva siitä, kuinka hedonismi, viihteellä vipeltäminen lisääntyy. Se on tulossa myös opetukseen – oppimmisprosessinkin pitää olla kivaa, elämyksellistä, viihdyttävää – pitkästyä ei saa, tulosten on näyttävä heti eikä kohta kukaan enää muista, mitä tarkoitti aikoinaan suomalainen sisu. Edutainment on sekin tapa unohtaa ikävät asiat, olla huolehtimatta, kun vastuu kasvaa liian suureksi kantaa. Miten luoda sellaisia elementtejä oppimiseen, jotka vahvistaisivat proaktiivisuutta, omien valintojen ja oman tekemisen voimaa ja merkitystä suhteessa maailmanlaajuisiin ongelmiin ja ahdistuksiin? Siis sen sijaan että pelkästään tietoa lisäämällä lisätään sitä tuskaa?

Tähän taas liittyy elämyksellisyyden liikakorostamisen ongelma, joka voisi olla neljäs asia. Ihminen on semmoinen magneetti, että kyky kokea turtuu. Silti kuitenkin tarvitaan aina vain voimakkaampi stimulantti, että sama tunne saataisiin aikaan uudestaan ja toistuvasti, ja se johtaa helposti elämyskierteeseen. Ei riitä pelkkä hyvä ja onnellinen olo, tarvitaan jatkuvia huippuja, hypetystä, flowta. Sinänsä kyky kokea haltioitumista on tärkeä luovuuden elementtinä, mutta jatkuva pyrkimys siihen on kuin jossain julmissa psykologian rottakokeissa: rotille oli asetettu mielihyväkeskukseen piuha, jonka kautta ne saivat joka kerta pienelle pedaalille astuessaan huikeat fiilikset. Seuraus oli, että ne unohtivat syödä ja juoda ja levätä, elivät pelkästään tätä hyvän olon elämystä varten hyppimällä pedaalille jatkuvasti, kunnes kuolivat. Niin että elämyspuhetta ja –oppimista täytyisi myös säädellä, siinä on varjopuolia, joita ei tulla aina ajatelleeksi.

Anita Rubin
vanhempi tutkija

Tulevaisuuden tutkimuskeskus
Turun yliopisto