Jotkut tiedemiehet ja –naiset ovat toisinaan väittäneet ”oikeiden ratkaisujen” olevan hämmästyttävän usein myös kauniita. Esimerkiksi Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaa on kuvattu kauniiksi, sopusuhtaiseksi.
Ajatus saattaa äkkipäätä kuulostaa outojen tutkijoiden hörhöilyltä, mutta, mutta. Ehkä siinä sittenkin voisi jokin järki olla.
Ajatus toimivan ratkaisun kauneudesta sai lisää vettä myllyynsä törmättyäni erääseen Garleton Gajdusekin kirjoitukseen. Kyseisessä jutussa tämä urallaan lääketieteen Nobelin palkinnon aikanaan (1976) pokannut virustutkija kuvaa lapsuuttaan ja erityisesti sitä, miksi hänestä lopulta tuli tutkija.
Kirjoituksessaan Gajdusek kertoo suhteestaan lapsuudenkodissaan kesäisin vierailleeseen Irene-tätiin. Irene-täti oli koulutukseltaan biologi ja omasta työstään niin palavasti innostunut, että siitä oli tullut hänelle myös harrastus.
Suorastaan palavahenkisellä innollaan täti osoitteli myös nuorelle Garletonille lähimetsikköjen kohteita, jotka hänen mielestään ansaitsivat ”aivan ehdottomasti” katsojan huomion. Muuan ihmettelyn aihe oli se monimutkaisen kehän kauneus (!), joka muodostui kotipuutarhan hyönteisistä näiden parveillessa kohteensa ympärillä, kertoo Gajdusek.
Hoh, oletko sinä tullut ihastelleeksi heinäkuisen sääskiparven kauneutta pääsi ympärillä?! Tuskinpa vain.
Yhtä kaikki, vähitellen nuori Garleton, tuleva nobelisti, oppi kuitenkin huomaamaan, kuinka hyönteiset saattoivat kerääntyä parveilemaan niinkin vastenmielisen kohteen kuin pilaantuvan lihan tai mädäntyvän kasvijätteen ympärille. Totisesti, totesi Gajdusek, täti oli kuin onkin oikeassa: mikään näiden hyttysten toiminnassa ei ollut tarkoituksetonta!
Kokiessaan luonnon kauneuden Gajdusek ei ollut vielä tiedemies, mutta juuri kauneuden aistimus veti häntä tieteen pariin yhä voimakkaammin. Näin hän väitti.
Esteettinen kokemus on yhtymäkohta, joka tulee liittäneeksi Gajdusekin lukuisiin muihinkin tieteentekijöihin näiden tehdessä huomioita tutkimuksen ja esteettisen kokemuksen suhteesta.
Yksi heistä oli ranskalainen matemaatikko reilun sadan vuoden takaa Henri Poincaré. Tieteentekijä ei Poincarén mukaan suinkaan tutki luontoa siksi, että olisi hyödyllistä tehdä niin. Ei. Hän tutkii luontoa ennen muuta siksi, että voisi saada ”maljansa täytenä” — täyden nautinnon tutkimuskohteensa kauneudesta!
Ellei luonto olisi kaunis, tunnelmoi Poincaré, ei sen tuntemisellakaan olisi suurempaa arvoa – eikä edes elämä olisi samassa määrin elämisen arvoista. ”Tarkoitan tässä kauneutta, joka tulee osien harmonisesta järjestyksestä,…”
Totta. Tutkijoiden kielessä tieteen ja kauneuden suhde esiintyy harmoniana, järjestyksenä, yksinkertaisuutena ja eräänlaisena laadun puhtautena.
Kuten taidemaalarin tai runoilijan, myös matemaatikon on luotava kauniita hahmoja. Ideoiden on sovittava harmonisesti yhteen niin kuin värien tai sanojen. Kauneus on ensimmäinen koe uudelle teorialle, eikä maailmassa yksinkertaisesti ole pysyvää sijaa rumalle matematiikalle.
Luovuuden parissa puuhailevan on kuitenkin syytä muistaa, että kaiken tieteellisen toiminnan, sen paremmin kuin vaikkapa keksimisen, ensisijainen tehtävä ei suinkaan ole kauneuden tavoittelu. Tieteessä lopullinen päämäärä on totuuden etsintä, kehittämistyössä ratkaisun toimivuus.
Juuri tästä johtuu se, ettei tieteen piirissä kuule puhuttavan niinkään kauneuden kuin totuuden etsinnästä.
Juha T Hakala, professori
(Artikkeli on alunperin julkaistu Inno-onni 2011 sivustolla)