Ylioppilastutkintolautakunta on ilmoittanut, että sähköisiä ylioppilaskokeita kirjoitetaan vuonna 2016. Se tarkoittaa sitä, että syksyllä 2013 aloittavat lukiolaiset vastaavat johonkin tai joihinkin ylioppilaskirjoitusten kokeisiin sähköisesti. Vuonna 2020 pitäisi kaikkien kokeiden hoitua ilman konseptipaperia.

Onkohan tämä nyt totta. Ei voida vaatia sellaista, koska meillä ei ole rahaa hankkia tietokoneita. Opettajien koulutuskin on järjestämättä. Miten voimme opettaa, kun ei tiedetä millaiset ne kokeet ovat. Mahdoton tehtävä saada kaikki kirjoittamaan koneella. Ei riitä sähköpistokkeita riittävästi, eikä kaikilla ole riittävän hyviä tietoverkkoja. Eivätkä nuoret halua siirtyä koneisiin, vaan haluavat perinteistä opetusta ja perinteisiä koejärjestelyjä.

Tyypillisiä argumentteja asiaa vastaan. Me rehtorit ja opettajat haluaisimme näillä perustein siirtää sähköiseen tutkintoon siirtymistä. Empiviä kysymyksiä riittää. Päätös on kuitenkin tehty ja nyt on otettava ”lusikka kauniiseen käteen”.

Ihan ensiksi rehtori istuu alas ja toteaa tosiasian. Syksyllä alkaa opettajien ja nuorten kanssa urakka, joka ei ole ihan helppo. Rehtori ottaa positiivisen katsantokannan ja lähtee avaamaan keskustelua opettajien kanssa. Maaperän pehmittämisessä riittää työtä. Olisihan tässä koulunpidossa tämän kireän taloustilanteen ja kiireisen työelämän keskellä jo aivan kylliksi haastetta.

Vuonna 2016 opiskelija käyttää tieto- ja viestintätekniikkaa luontevasti hyväksi opiskelussaan. Hän osaa käyttää erilaisia työvälineohjelmia. Hän osaa hakea tietoa monipuolisesti verkosta, hän osaa muokata tekstiä ja liittää siihen tarvittavaa kuvaa ja videota sekä esittää asiat taulukoissa ja erilaisina graafisina tuotoksina.

Vuonna 2016 jokainen opettaja hallitsee taidot ohjata opiskelijansa edellä mainittuihin taitoihin. Tämä kaikki tapahtuu opetuksen ohessa ilman opetussuunnitelmassa mainittua tvt-taitokurssia.

Edessä on valtava haaste. Tuntuu lähes mahdottomalle tehdä kaikki tuo. Mutta eihän se sitä ole. Suomalainen opettaja, rehtori ja koulu oppii, taipuu ja osaa.

Nuorena koulupoikana olin veljeni kanssa metsätöissä. Metsätyönjohtaja antoi palstan keskeltä synkkää metsää, jonne oli merkattu palstan rajat ja leimattu puut. Sateisena, lumisena syyspäivänä seisoessa palstan laidalla oli haasteellinen tunne. Leimikko piti muuttaa rahaksi. Miten se tehtiin. Katse eteenpäin, selkä suoraksi ja saha käyntiin. Puut piti kaataa, karsia ja katkoa yksi kerrallaan. Iltaan mennessä oli jo monta puuta pinossa ja viikon päästä vielä enemmän. Puu kerrallaan tuo leimikko muuttui tilipussiksi, josta koulupoika saattoi nauttia.

Käydään tälle palstalle rohkein mielin. Voitetaan haasteet pala kerrallaan yhdessä toisten kanssa opetellen, oppien ja toinen toistamme rohkaisten. Jatketaan taivallusta myös seuraavassa blogissa.

Konnevedellä 15.3.2013
Lauri Pirkkalainen lauri.pirkkalainen@konnevesi.fi