Comments Off on Se mikä ei ole koskaan ollut kädessä, ei voi koskaan olla päässä

Se mikä ei ole koskaan ollut kädessä, ei voi koskaan olla päässä


Huhtikuun vieraskynän kirjoittaa Ville Hartonen. Hän opiskelee taito- ja taideainepainotteiseksi (OpeArt) luokanopettajaksi Itä-Suomen yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt kiipeilyohjaajana, koulunkäynnin ohjaajana ja tuntiopettajana. Viimeisimpänä hän toimi opettajana Helsingissä inklusiivis-orientoituneessa maahanmuuttajaluokassa Eläintarhan koulussa ja Haartmanin sairaalakoulussa lasten syöpäosastolla.

villehokweb1

Mitä edellä mainitut työt ovat sinulle opettaneet?

—  Lähinnä olen oppinut erilaisista koulukulttuureista ja tavoista järjestää opetusta. Olen saanut työskennellä jo nuoresta erittäin ammattitaitoisten opettajien ja kouluttajien kanssa ja kokemuksellinen oppiminen on kulkenut mukanani läpi elämäni.

Mitä haluaisit eniten muuttaa opettajakoulutuksessa?

— Toivon siirtyvämme tehokkuusajattelusta laatuajatteluun. Että tämä osaamispotentiaali sytytetään elämään. Toiseksi toivon, että pragmaattinen ajattelutapa juurtuisi syvemmin koulutuksen käytäntöihin. Tämä vaatii, että luento-opetusta vähennettäisiin ja kontaktiopetusta lisättäisiin, joka vastaavasti vaatii muutoksia resurssien ohjaamisessa. Tällöin teoria ja käytäntö voisi aidosti kohdata.


Se mikä ei ole koskaan ollut kädessä, ei voi koskaan olla päässä

Teksti: Ville Hartonen

Tutkiva oppiminen, osallistava ja aktiivista oppimista edistävä pedagogiikka sekä yhteisöllinen tiedonrakentaminen ovat polttavia aiheita opetuksessamme. Ne ovat koulutuksemme päälinjoja. Tutkiva opettajuus – se on päivän eetos.

Tieteellinen ajattelu tapahtuu yleensä hyvin abstraktilla tasolla. Siihen tarvitaan huomattavia kognitiivisia ja metakognitiivisia taitoja. Paljon puhutaan myös siitä, miten se vaatii käsitteellistä ajattelua. Minä vastaavasti ajattelen siitä ennen kaikkea sitä, että se on taito, joka vaatii opettamista ja opettelemista.

Tieteen tekeminen on käytännön tasolla tapahtuvaa toimintaa. Käytännössä lepäävää hiljaista tietoa ei voi oppia metodologian oppaista ilman, että menetetään jotain arvokasta tietoa itse käytännöstä. Se, mikä ei ole ikinä ollut kädessä, ei voi koskaan olla päässä. Pohjaan ajatukseni professori Kai Hakkaraisen uranuurtavaan työhön, mutta ennen kaikkea pragmaattiseen ajattelutapaan, jonka mukaan tietoa ja käytäntöä ei voida koskaan erottaa toisistaan.

Miksi kirjoitan tästä? Siksi, että lapsi tai kuka tahansa ihminen opetellessaan uutta asiaa tai käsitettä joutuu käymään psykologisesti samanlaisen prosessin läpi kuin käsitteen tai ilmiön aiemmin keksineet tieteilijät. Kirjoitan tästä siksi, että behaviorismista voi oppia, miten mallioppiminen on perustavanlaatuisin oppimisen muoto ja että opettajaksi opiskelevatkin oppivat pohjimmiltaan heille esitetystä mallista käytäntöjä. Ja kirjoitan tästä siksi, että tieteellisen metodologian opetus nojaa mitä useimmin traditionaaliseen opettajuuteen ainakin oman kokemukseni kautta. Tällaisia toimintatapoja perustellaan toisinaan hyvin mielikuvituksellisesti, mutta useimmin niitä perustellaan lainsäädäntöön tai resursseihin nojaten. Tällöin aidolta kehittämiskeskustelulta on helppo katkaista kieli, mutta samalla tutkivan opettajuuden voi siirtää kirjallisuuskatsauksiin ja tätä kautta idealismiksi. Käytäntöön se juurtuu kuitenkin vain tekemällä.

Opetuksen ongelmat ovat yleensä didaktisia tai pedagogisia, jos ei kyseessä ole substanssitietoisuuden puute. Didaktiikka ja pedagogiikka ovat käytännön tasolla tapahtuvia menetelmällisiä ratkaisuja, jotka ovat heijastumia oppilaitosten ja viimekädessä opettajien käsityksistä tiedosta, ihmisestä, oppimisesta tai esimerkiksi arvoista ja koko maailmasta. Kun puhumme opetuksen uudistamisesta, opettajaprofession muutoksesta tai koulun kehittämisestä, muutoksen on tapahduttava viime kädessä käytännön tasolla. Se ei voi tapahtua vain puheissa, vaan sen on tultava esiin myös opettajaksi opiskelevien, tulevaisuuden opettajien arjessa.

Pasi Sahlberg kirjoittaa artikkelissaan (2011, 153) ”Ideat, innovaatiot ja investoinnit”, että riittävät taloudelliset investoinnit ja niiden järkevä kohdistaminen koulutukseen on tärkeää, mutta uudistumista edistävien ideoiden ja innovaatioiden merkitys on vieläkin tärkeämpää. Hänen mukaansa (2011, 200) koulutuspolitiikan keskeisen päämäärän pitäisi olla uusia ideoita luova kansallinen kehitystoiminta, joka onnistuu hänen mukaansa parhaiten silloin, kun koulun kehittämisessä sallitaan riskien ottaminen, kannustetaan luovaan kokeiluun ja edistetään ennakkoluulotonta yhdessä tekemistä.

Koulut ja yliopistot ovat olleet perinteisesti instituutioita, joissa piilevä luova lahjakkuus on sidottu jäykkään hallintoon ja byrokratiaan. Tiukka hierarkia, vahvat struktuurit, rutiininomaiset työtavat, teknisten välineiden pinnallinen käyttö tai käyttämättömyys sekä vahvat opettajajohtoiset menetelmät patoavat luovuutta ja lisäävät pahoinvointia. Ajattelenkin, että jos didaktiikka tuottaa koulupahoinvointia, se tulisi heittää romukoppaan vanhentuneena opetusoppina ja korvata pedagogiikalla, joka hyödyntää käytössä olevia resursseja tehokkaasti, löytää oppilaiden vahvuudet, hyödyntää niitä ja herättää näin ollen oppilaiden luovat voimavarat koko oppimisyhteisön hyvinvointia tukeviksi käytänteiksi.

Opetussuunnitelmauudistus antaa opettajille yhä enemmän mahdollisuuksia soveltavaan pedagogiikkaan ja tilaa luoda innovatiivisia oppimisympäristöjä. Nämä ovat keskiössä, kun puhumme ilmiöpohjaisuuteen tähtäävästä opetuksesta. Ilmiöpohjaisella oppimisella vastaavasti pyritään siihen, että oppilaat eivät kouluissa opiskele irrallista nippelitietoa erilaisista asioista, vaan että he pystyisivät muodostamaan kokonaisuuksia opetettavista aiheista, saavuttamaan syvällisen oppimisen ja tätä kautta siirtämään vastaavasti opetuksen omaan elämäänsä. Kuinka tulevaisuuden opettajat osaavat soveltaa monipuolisesti pedagogiikkaa, jos heidän opetuksensa nojaa traditionaaliseen opettajuuteen ja joustamattomuuteen, jota perustellaan mitä mielikuvituksellisin keinoin?

Luovuus ja innovaatiot vaativat niille sallivaa ilmapiiriä, ennakkoluulotonta asennetta ja ennen kaikkea se vaatii sitä, että luovuutta johdetaan ja että se autetaan kukoistamaan. Se on opettajan ensisijainen tehtävä 2010-luvulla, niin perusopetuksessa kuin yliopistossakin. Opettajalla tulee olla aistit herkkänä oppilaittensa lahjoille ja tarjottava oppimistehtäviä, jotka haastavat monipuoliseen tietojen, taitojen, tekniikoiden sekä arvojen oppimiseen ja hyödyntämiseen. Opettajan tulisi tunnistaa oppilaittensa vahvuudet ja mielen palo. Hänen tulisi pyrkiä kannustamaan esille luovia tapoja ratkaista arkeen, työhön ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä ongelmia.

Tällainen opettajuus ei synny tyhjästä. Se pitää herättää. Se pitää sytyttää ja kannustaa esiin. Profiloituminen tutkivaksi opettajaksi vaatii jotain muuta kuin sitä, että puhumme siitä tai että kirjoitamme siitä. Sama tilanne on yhteisöllisen tiedonrakentamisen suhteen. Sitä ei voi oppia, jos ei sitä ole itse käytännössä oppinut. Tämän vuoksi ajattelen, että mielestäni pragmaattisen tieteenfilosofian on hyvä juurtua syvempään opettajankoulutuksen ajattelumaailmaan, muuten traditionaalinen opettajuus voi hyvin ja elää vahvasti, vaikka reformi ohjaisikin tulevaisuuden opettajia uudistumaan. Ja ontologiasta vielä sen verran, että tämä on ontologiaa.

 

Piditkö artikkelista?